Seuraavaksi työn alle

Vanhempien autotallista uskomattoman romupaljouden pohjalta näkyi jotain herkullisen punaista. Kuorittuani romukerroksia, löysin jotain minkä olin jo täysin unohtanut. Vanha lasten kaappi, joka oli ollut pienenä keittiöleikeissä. Se oli kestänyt hyvin jopa säilytyksen kosteassa leikkimökissä. Autotallissa pahnan pohjimmaisena se on kärsinyt kolhun joka on irroittanut palan yläosasta. mutta silti siinä on jotain niin valloittavaa ja sympaattista.

Onneksi joku nero on kehittänyt systeemin joka ainakin Bauhausilla on käytössä, ettei tarvitse maalin värisävyä valita sävykartasta vaan viemällä mallin värisävystä, mitä tarvitsee, voidaan maali sävyttää juuri halutun sävyiseksi. Näin minunkaan ei tarvitse maalata koko lipastoa, vaan korjattuani puuttuvan palan, voin maalata vain korjatun alueen. Voin jättää muun pinnan sellaiseksi kun se tällä hetkellä on. Vanhan esineen pinta saa mielestäni olla siinä kunnossa kun on, kulumistaan huolimatta. Ajan patina vain lisää tavaran arvoa. Ei rahassa vaan tunnearvossa.

Toinen seuraavaksi työn alle pääsevä projekti on ihana vanha toimistotuoli, joka löytyi kirpputorilta Tampereen Lielahdesta, Keisarin kirppikseltä. Ko. kirppis on tietääkseni, ikävä kyllä, lopettanut toimintansa. Niin kuin kirppiksiä ei olisi muutenkin tarpeeksi vähän. Harmi!

Tätä tuolia ei voi antiiksi luokitella, ei edes huomisen antiikiksi, mutta siinä on aivan uskomattoman ihanat säätönupikat. Kuvissa näkyvät todella huonosti, mutta niiden ansiosta ostin tän tuolin. Erittäin kulahtanut kangas pehmusteineen lähtee pois ja puuosat saavat maalipinnan, tietysti mustan...

Ruokapöydän tuolit vihdoin valmiit

Luulin jo että tuolien tuunaus olisi ikuisuusprojekti, mutta onneksi vihdoin sain otettua itseäni niskasta kiinni ja viimeistelin tuolit. Kuinka vaikeaa voi olla se viimeinen hienosäätö, selkänojien ruuvaaminen kiinni ja maalisutien ja hiekkapapereiden vieminen takaisin varastoon odottamaan seuraavaa projektia? Aika usein ne viimeistelyt joiden pitäisi olla se helppo juttu, osoittautuvat projektin hankalimmaksi ja hitaimmaksi osioksi. Enpä tiedä olisiko tästä vedettävissä johtopäätös, että mieluisasta puuhastelusta on jotenkin vaikea luopua. Vaikka haluaisikin ko. asian jo valmistuvan, ei halua lopettaa sitä tekemistä. Itselläni ainakin näin on joka kerta, vaikka seuraava askare on jo odottamassa.

Vaikka vastustan täydellisesti ajatusta muodin mukaan vaihtuvista huonekaluista ja tyylistä, jouduin rakennusaikana tinkimään periaatteistani. Talo oli jo niin valmis että pääsimme muuttamaan sisään, mutta ruokapöydän puuttuminen aiheutti melkoisen ongelman. Ei kerta kaikkiaan ollut enää rahaa saati aikaa tai energiaa keksiä ruokapöytää joka palvelisi tästä ikuisuuteen. Päädyin ostamaan halvan tarjousruokailuryhmän, vaikka en alun perinkään pitänyt siitä lainkaan. Erityisesti tuolit ovat aina olleet minulle vastenmieliset.

No nyt on sitten kunnon tuolit vanhan lastulevypöydän ympärillä ja heti näyttää paremmalta, kotoiselta. Edelliset tuolit eivät suinkaan ole päätymässä kaatopaikalle vaan tarkoitus olisi löytää niille koti, jossa niiden tyyliä paremmin arvostetaan.

vanhat tuolit, vanha pöytä

uudet tuolit, vanha pöytä

Rakkaita esineitä

Koko lapsuuden kotini seinällä on ollut mainosjulisteesta tehty taulu. Äitini sai sen 70-luvun alussa lahjaksi. Siinä mainostetaan venäläistä taidenäyttelyä. Olen aina pitänyt siitä valtavasti, eikä se missään vaiheessa ole kyllästyttänyt tai näyttänyt vanhanaikaiselta. Nuoremman siskoni kanssa olemme sitä molemmat yrittäneet saada omaksemme ja kilpailu siitä, kumpi sen lopulta saa, on käynyt kiivaana. Vaikka julisteella ei varmasti sen kummempaa taiteellista arvoa ole, on sen tunnearvo molemmille suuri.
Kun siskoni valmistui yliopistosta ja pohdiskelin valmistujaislahjaa, sain ajatuksen. Otatin himoitsemastamme julisteesta kopion ja tein siitä taulun. Ihmettelen etten ollut sitä aikaisemmin tajun nut tehdä. Tein sitten itselleni myös samanlaisen taulun. Ongelma ratkesi. Kaikki saivat julisteensa.

Toinen tärkeä esine on käkikello, jota metsästin vuoden päivät, huutonetistä ja kirppareilta. Lopulta kun löysin sellaisen se oli kertaheitolla juuri oikeanlainen, oikean kokoinen ja oikean hintainen. Se oli muovipussissa palasina. Koristeosat olivat irti, käki oli irti ja se näytti muutenkin kuin jyrän alle jääneeltä. Kotiin päästyäni, ei kun liimaa, vasara ja nauloja esille ja upea käkikello palasi taas siihen loistoonsa jossa se on joskus ollut. Tästä esineestä en ikinä luovu!

käkikello

käkikello



Turhaa krääsää

Taas jäi kirpputorikierrokselta käteen jotain sanoinkuvaamattoman kaunista. Sanotaan että kauneus on katsojan silmässä. Se mikä toiselle on turhaa krääsää, on toiselle aarre. Joskus, tai jos totta puhutaan, aika usein joudun selittelemään miehelle tekemiäni hankintoja. Hän ei ymmärrä näkemääni kauneutta vanhassa puulootassa, jossa useat eriväriset maalikerrokset ovat niin hilseilleet, että laatikko on muuttunut puna-turkoosikirjavaksi. Mutta minusta siinä on jotain niin kaunista, että voin vain lumoutuneena tuijottaa sitä. Vielä vaikeampaa oli selittää miksi ostin herätyskellon joka ei ole toiminut todennäköisesti pitkiin aikoihin. Se vaan on niin kaunis, että sitä voi katsella muutenkin kuin ajantarkistusmielessä. Ostetaanhan sitä muutakin vain ulkonäön takia. Toinen ostaa posliinikissan toinen rikkinäisen herätyskellon, mutta yhtä kaikki, koristeitahan ne ovat. Vailla muuta funktiota kuin näyttää kauniilta.

Shape of things

Mä olen aivan varma että tavaroilla on sielu. Huonekalujen ja esineiden historia jää niihin kuin tuoksu. Niistä vaistoaa minkälaisista oloista ne ovat tulleet. Monista vanhoista huonekaluista näkee heti että ne ovat olleet omistajalleen tärkeitä ja arvostettuja. Olemme eläneet vasta vähän aikaa Ikea-aikakautta, jossa huonekalut vaihtuvat vuodenajan ja mielialan mukaan. Ei kukaan oletakaan Ikeasta ostetun tv-tason jäävän perinnöksi lapsille tai jopa lastenlapsille. Mutta esine joka on kestänyt vuosikymmeniä, kestää todennäköisesti vielä tulevatkin vuosikymmenet jos sitä ei kohdella kaltoin.

50-luvulla valmistettu tuoli, sänky tai kirjahylly, joka on 60 vuotta kestänyt ja palvellut pyyteettä omistajaansa, jää jostain syystä kodittomaksi. Päätyy kierrätyskeskukseen tai kirpputorille pölyttymään. Itse haluaisin ostaa itselleni kaikki ne onnettomat ja tarjota kodin, jossa ne päätyvät taas rakastetuiksi. Hain pitkään Ilmari Tapiovaaran Aslak-tuoleja keittiön tuoleiksi. Jouduin kuitenkin luopumaan tästä haaveesta, koska niitä ei kerta kaikkiaan ollut saatavana siihen hintaan, mikä sopii minun kukkarolleni. Kun löysin Pirkan Kirpputorikeskuksesta Kangasalta neljä puista 50-luvun keittiöntuolia, näin heti että ne olivat minun.

50-luvun puutuoli

Tämän näköisiä ne olivat saapuessaan uuteen kotiinsa. Istuinosa oli verhoiltu sini-vihertävällä kankaalla, joka oli jo parhaat päivänsä nähnyt. Erityisesti reunoilta kangas oli pahoin kulunut. Lakkauskin oli alkanut hilseillä,  Mutta sehän on vain pintaa, kuin meikki joka pestään pois ja meikataan uudestaan. Vaikka tuolien puinen pinta oli kaunis, ei se oikein istunut meille. Vaikka en erityisesti pidä tuunauksesta jossa alkuperäisen valmistusaikakauden tunnusmerkit peitetään maalaamalle tavara tämän hetken "muodin" mukaiseksi, tein sen silti. Kun tuolit oli riisuttu haurastuneista istuinkankaista ja rapistuneesta lakastaan, maalasin ne mustiksi, se kun sattuu olemaan lempivärini.

Tuoleja oli neljä kappaletta. Tarvitsin kuitenkin minimissään kuusi tuolia keittiön pöydän ympärille. Ihan samanlaisia ei tuntunut löytyvän, joten ostin lähes samanlaisia tuoleja SPR:n Kontista. Siellä oli kaksi tuolia joten kokonaismäärä oli riittävä. Ensimmäisessä kuvassa on kaksi erilaista tuolia. Kuva vääristää sen verran että todellisuudessa tuolit ovat saman korkuiset. Selkänojat ovat hieman erikokoiset ja malliset. Samaten istuinosat joista toinen on kaarevampi, toisen ollessa lähes tasainen.