Joulujärjestelyissämme on juuri nyt ruuhkaa, yrittäkää ensi jouluna uudelleen...

Saan ylensä aikaan paljon. Olen tunnettu siitä että teen kokoajan jotain, esim leikkikeittiön kolmessa päivässä. Joulu on kyllä ehdoton akilleen kantapääni. Haluaisin pukea kotini jouluun, vaihtaa verhot, ottaa esille muutamia jouluisia esineitä, tehdä itse kukka-asetelman joulupöytään. Mutta en saa edes jouluvaloja ulos. Tänä vuonna en saanut edes sähkökynttelikköä keittiön ikkunalle, enkä perinteistä paperitähteä olohuoneen ikkunaan. Joulukuusi sentään seisoo koristeltuna olohuoneen nurkassa. Joulukuusen koristeet päätän joka vuosi uudistaa, jotta saisin tyylikkään kuusen sen iän ikuisen värisekamelskan tilalle, mutta täytyy jo myöntää itselleen, että sitä ei tule tapahtumaan ainakaan seuraavaan kymmeneen vuoteen.

Jossain sisustusblogissa oli ihana musta puusta tehty "lastujoulutähti". En millään muista mistä blogista se jäi ajatuksiini kummittelemaan. Ennen joulua tehdessäni viikottaista kirpputori-kierrostani löysin ihanan, hyvin paljon alkuperäistä muistuttavan lastutähden. Se oli puun värinen ja muutama lastu oli katki, mutta pakkohan se oli saada jotta saisin asian pois kummittelemasta mielestäni. Kuvat ovat amatöörimäisiä ja tähti on luonnossa kauniimpi kuin mitä kuvat kertovat, mutta pikkuhiljaa toivottavasti opin ottamaan kuvia jotka imartelevat kohdettaan eivätkä vain korosta virheitä.

operaatio: pätkäkansalaiselle keittiö

Kuinka sitä oppisi ettei kannata aloittaa montaa projektia samaan aikaan. Kuinka paljon helpompaa olisi tehdä yksi asia ensin alusta loppuun ennen uuden aloittamista. Mutta kun on lusikalla annettu ei voi kauhalla ottaa... Siksi siis innostun niin valtavasti uusista ideoistani ja aloitan taas uuden projektin vaikka edellinen on vielä täysin kesken. Eli kämppä on jatkuvasti täynnä sanomalehtien päälle levitettyjä maaleja, akryylimassa/liimapistooleja, ruuveja, muttereita ja työkaluja.

Toimistohuoneen täydellinen muodonmuutos odottaa vielä viimesilausta, mikä on muuten se vaikein asia joka kerta... Joulun vapaapäivät suorastaan vaativat jotain pikaprokkista. Jo pitkään olen haaveillut pienelle tyttärelleni omasta kotileikkinurkkauksesta. Edellisjouluna ostettu muovinen lastenkeittiöhirvitys ei ole houkutellut kotileikkeihin, eikä miellytä taiteellista silmääni lainkaan.

 Jouluna kun kaupat ovat kiinni ja materiaalihankinnoissa oli tyydyttävä omien komeroiden ja autotallin valikoimiin, tongin käytännössä kaiken varastojeni kätköistä. Rahaa ei kulunut, paitsi lopuksi stailaukseen, ja sain uusiokäyttöön tilaa vienyttä roinaa. Vanhasta, aikoinaan Ikeasta ostetusta kirjahyllystä sain tv-tason joka oli melkeinpä täydellinen keittiön kaapistoksi. Jostain edellisestä tuunauksesta oli jäänyt yli maalia joka oli hieman harmaan sävyyn taittava valkoinen, Sitä pintaan. Vaalean harmaita mosaiikkilaattoja on rakennusajoista jäänyt yli vaikka kuinka, niistä syntyi loistava välitilan kaakelointi. Mustasta kontaktimuovista syntyi upea induktiotaso. Kun himohamstraajana en voi heittää mitään pois, löytyi autotallista edellisen mikroaaltouunin "kaulus", joka sai uuden elämän uunina, uunin luukku syntyi listasta läpinäkyvästä muovista ja se sai lopullisen silauksensa, mistä muustakaan, mustasta kontaktimuovista.

 

Itse olin lopputulokseen tyytyväinen ja kotileikkejä on nyt leikitty aamusta iltaan, eli myös käyttäjän hyväksyntä kyökille on saatu. Ajatuksen "pygmikeittiöstä" sain styleroom.se:n kuvista. Kannattaa tutustua ko. sivustoon. Siellä on kymmeniä tuhansia sisustuskuvia ruotsaslaisista kodeista, saavat luovuuden liitelemään aivan uusiin sfääreihin.

Valokuvia

Itse aloitin valokuvaamisen noin seitsemän vuotiaana isän järjestelmäkameralla. Kuvasin pääasiassa lelujani, joita asettelin mielestäni hienon näköisiksi asetelmiksi. Tai sitten kuvailin maisemia. Kuvaaminen oli upeaa ja siksi opinkin helposti järjestelmäkameran niksit. Sittemmin valokuvaaminen jäi. Aikuisella iällä ostin halvan digikameran ja aloittelin harrastustani uudelleen. Digikameralla kuvat olivat vain huonoja, kaikki kohteet kuvassa tarkentuivat yhtälailla. Kamerani ei vain tuntunut ymmärtävän että haluan kuvata poikani ensimmäisiä hymyjä, en lattialla olevaa nenäliinaa. Koska kaikki kohteet kuvassa tarkentuivat, niistä tuli levottomia. Myöhemmin ostin itsekin järjestelmäkameran. Jouduin kuitenkin toteamaan ettei kuvaaminen ollutkaan niin helppoa kuin lapsuudesta muistelin. Joudun myöntämään itselleni että olen aikas huono valokuvaaja, mutta opin kokoajan ja aion tulla siinä vielä taitavaksi!

Viisivuotias poikani otti viikko takaperin ensimmäiset valokuvansa. Ne olivat mielestäni hätkähdyttävän hyviä. Pientä lasta eivät sido vielä ne lainalaisuudet, kuten kuvakulmat ja kohteen valinata, mitkä huomaamatta rajoittavat aikuisen amatöörikuvaajan kuvaamista. Tässä parhaita paloja. Ajattelin teettää kuvista mahdollisesti tauluja pojan omaan huoneeseen.

jos vain rikas oisin...

Näistä tavaroista voi köyhä vain haaveilla. En tarvitsisi lottovoittoa, mutta silti nämä ovat vain kaukaisia haaveita. Ehkä jonain päivänä...


Kubus kynttilänjalka

Crux-viltti

Plattan tarjotin

Marimekon Fokus-kangas

Gunilla Axenin pilvilakana

Ja totta kai String hylly...

Silti olen sitä mieltä, että jos sisustukseen on käytettävissä rajattomasti rahaa, se verottaa persoonallisuutta. Itse nautin enemmän etsimisen ja löytämisen riemusta enemmän kun nauttisin siitä että voisin ostaa mitä ikinä haluaisin. Vaikka esimerkiksi pidän asuntomessutalojen sisustuksista, katselen niitä enemmänkin inspiraatio-hakuisesti. En kuitenkaan haluaisi oman kotini olevan kuin asuntomessutalo. Ihailen paljon enemmän seuraamieni blogien sisustuksia, jossa rahaa enemmän on käytetty luovuutta ja mielikuvitusta. Asunnon sisällössä kaunein sisustus syntyy asujan persoonan avulla.

Ymmärrän sisustussuunnittelijan käytön silloin kun tietää mitä haluaa, muttei itsellä ole silmää toteuttaa haaveitaan. Sisustussuunnitelija osaa parhaimmillaan lukea asukkaan ajatukset ja luoda palasista kokonaisuuden joka on enemmän kuin osastensa summa. Itsekin tarvitsisin apua juuri siinä. Tiedän tyylini, tiedän tasan tarkkaan mistä pidän, mutta laajempien kokonaisuuksien luominen on minulle vielä hankalaa. Kuitenkin opin hitaasti, mutta varmasti. Vaikka kotini tuntuu välillä tuskastuttavan keskeneräiseltä, pelkään jo valmiiksi päivää jolloin kaikki on valmista. MITÄ MÄ SITTEN TEEN?

Itselleni tarjoutui upea tilaisuus kun rakas ystäväni pyysi minua suunnittelemaan sisustuksen olohuoneeseensa. Lähtökohtana sisustukselle oli hetkeä aikaisemmin ostettu kirkkaan punainen matto ja jo valmiiksi valittu kulmasohva. Olin tästä projektista todella otettu koska ystävälläni on mielestäni itselläänkin hyvä tyylitaju. Se että hän pyysi minua ja antoi melkolailla vapaat kädet on minulle todella iso kunnian osoitus, nöyrin kiitos siitä. Nyt olohuone on valmis, laitan siitä myöhemmin kuvia. Hauskinta tässä projektissa oli se, että pääsin toteuttamaan ihan erityylistä sisustusta mitä omaan kotiini olen toteuttanut. Sain käyttää värejä! Rakastan oman kotini harmaan sävyjä, mutta kyllä teki hyvää ottaa käyttöön laajempi värikartta. Ystäväni oli lopputulokseen tyytyväinen ja se on suurin palkinto mitä kuvitella saattaa. Tehtävän teki helpoksi se, että vuosikausien ystävyyden myötä olen huomaamatta oppinut minkälaisista asioista hän pitää ja "toimeksiannon" onnistuminen vain todisti sen.

Löytö viime kesältä

Kesällä ajoin Vaasasta Tampereelle. Siellä sun täällä oli tien varressa plakaatteja johon oli, ylensä käsin, kirjoitettu kissan kokoisilla kirjaimilla KIRPPIS. Mikäpä olisi upeampaa tälläiselle kirpputoriaddiktille kun päästä tutustumaan maaseutukirppiksien valikoimiin. Ajattelin että niistä voisi löytyä sellaisia tavaroita jotka kaupunkikirppiksillä menevät kuin kuumille kiville heti ja maksavat siksi maltaita. No, olin väärässä. Valikoima oli melkolailla sama kun kaupungissa, myös hinnat olivat saman tasoisia. Pettymys! Jotain kuitenkin löysin. Olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan ja löysin kymmenen Arabian Myrtti sarjan kahvikuppia aluslautasineen täydellisessä kunnossa. Vaikka en ole ikinä ajatellut kerätä vanhoja kahvikuppeja niin kun ne sitten osuivat tielleni ja näyttivät niin kauniilta, pakkohan ne oli matkaan ottaa. Uskomattominta tässä löydössä oli hinta, 30 euroa kymmenenstä kahvikupista. Eihän sillä rahalla saa edes Ikean halvimpia kuppeja. Koin tunnontuskia ostaessani ne niin hirvittävän halvalla. Mutta omaa tuntoani hieman helpottaa se etten missään tapauksessa edes aio yrittää tienata löydölläni. Nämä kupit ovat astiakaapissa ja otan ne esiin vain juhlatilanteissa. Ei tälläisistä kupeista voi kahvia arkena juoda.

Arabian Myrtti

Arabian Myrtti

Viikonloppuna aarrejahdissa

vihreä Pony-tarjotin

vihreä Pony-tarjotin

Lauantai, ei mitään tekemistä, eikä autoa...Veri vetäisi kirpputorille. Nyt olisi tunne että sieltä löytyisi aivan varmasti jotain todella hienoa. Ja kun se tunne tulee on keksittävä keino päästä paikalle. Varovasti puhelu veljelle, josko saisi kyydin kirpparille. En ole ainoa joka viettää lauantainsa etsien jotain hienoa kirpputorien notkuvilta pöydiltä. Matkaan lähtee muutamia lastenvaatteita, mutta mitään erikoista ei tunnu löytyvän vaikka intuitio niin vihjasikin. Mutta sitten vihoviimeisen pöydän luona silmiin osuu jotain. Onko siellä todellakin paksu nippu pieniä Pony-tarjottimia?? Onpa hyvinkin, ja vielä vihreitä. Hykerrellen nostan päälimmäisen tarjottimista käteeni tarkastaakseni hinnan, kolme euroa, ei paha. Juuri katselin samaa tarjotinta Ideaparkin design torilla raaskimatta kuitenkaan ostaa. Sitten huomaan että hinta ei olekaan kappalehinta vaan kolmella eurolla on myynnissä koko kuuden kappaleen kasa! Onko liian vahvasti sanottu jos sanon rakastavani Pony-tarjottimia? Ehkäpä, mutta silti; RAKASTAN PONY-TARJOTTIMIA! Ennetään minulla on yksi sellainen kotona, väriltään harmaa, eli lempivärini. Haluaisin kaikkia värejä, on ne niin hienoja. Myyjä ei varmaan tiennyt mitä myi. Hintaa voisi sanoa jopa polkuhinnaksi, mutta eipä minun budjettinikaan kovin suuri ole, joten kiitos ja kumarrus. Pääsivät hyvään kotiin!

Tumma harmaa Pony

Eero Aarnio on uskomaton suunnittelija.  Hänen tuotteensa ovat uskomattoman raikkaita ja iättömiä. En voisi uskoa että jokus tulisi aika jolloin eero Aarnio desing kokisi inflaatiota tai näyttäisi "out dated" siitäkään huolimatta että hänen tuotteitaan on alettu markkinoida tavalliselle kansalle ja tavalliselle lompakolle sopivaan hintaan. Katsokaa nyt näitä. Voivatko nämä olla ihastuttamatta?

Pony-tarjotin Eero Aarnio

Flat light

Doggyt

Pony heijastin

vihreä Pony-lakana

masentava tiistai

Tämä on näitä päiviä jotka haluaisi pikakelata nopeasti ohi. En päässyt töihin koska olen saanut uskomattoman sisukkaan flunssataudin jälkitilana elämäni pahimman astmakohtauksen. Ulkona sataa tihuttaa ja on harmaata. Tekisi mieleni tehdä jotain, mutta olotila ei anna myöten. En vain jaksa! En jaksa kuin rypeä itsesäälin syövereissä ja valittaa itsekseni. Mutta koska juuri tämä kyseinen tiistai-iltapäivä tarvitsee kipeästi jonkun edes pienen valopilkahduksen lisään muutaman kuvan kahdesta ihanasta valaisinlöydöstäni. Näitä koululaisvalaisimiahan saa muunmuassa Kodin Anttilasta ihan uusinakin, olen kuitenkin etsiskellyt näitä vanhoja 70-luvulta peräisin olevia. Puolen vuoden etsintä ei meinannut millään tuottaa tulosta, vaikka uskoin löytäväni käden käänteessä vaikka kuinka monta tälläistä lamppua. Sitten kun löysin pirkan kirpputorikeskuksesta tämän valkoisen ihanuuden, ei kestänyt kauaa kun jo toinen samanmoinen osui tielleni Tampereen Keskustorin peräkonttikirppikseltä. Näitä saisi olla vaikka kymmenen eriväristä. Aivan varmasti löytäisin jokaiselle paikan.

koululaisvalaisimet

oranssi koululaisvalaisin

Viimeiseksi löytynyttä oranssia lamppua koristaa ihana tarra; "älä ole pimeä". Se tulee siihen myös jäämään.

Seuraavaksi työn alle

Vanhempien autotallista uskomattoman romupaljouden pohjalta näkyi jotain herkullisen punaista. Kuorittuani romukerroksia, löysin jotain minkä olin jo täysin unohtanut. Vanha lasten kaappi, joka oli ollut pienenä keittiöleikeissä. Se oli kestänyt hyvin jopa säilytyksen kosteassa leikkimökissä. Autotallissa pahnan pohjimmaisena se on kärsinyt kolhun joka on irroittanut palan yläosasta. mutta silti siinä on jotain niin valloittavaa ja sympaattista.

Onneksi joku nero on kehittänyt systeemin joka ainakin Bauhausilla on käytössä, ettei tarvitse maalin värisävyä valita sävykartasta vaan viemällä mallin värisävystä, mitä tarvitsee, voidaan maali sävyttää juuri halutun sävyiseksi. Näin minunkaan ei tarvitse maalata koko lipastoa, vaan korjattuani puuttuvan palan, voin maalata vain korjatun alueen. Voin jättää muun pinnan sellaiseksi kun se tällä hetkellä on. Vanhan esineen pinta saa mielestäni olla siinä kunnossa kun on, kulumistaan huolimatta. Ajan patina vain lisää tavaran arvoa. Ei rahassa vaan tunnearvossa.

Toinen seuraavaksi työn alle pääsevä projekti on ihana vanha toimistotuoli, joka löytyi kirpputorilta Tampereen Lielahdesta, Keisarin kirppikseltä. Ko. kirppis on tietääkseni, ikävä kyllä, lopettanut toimintansa. Niin kuin kirppiksiä ei olisi muutenkin tarpeeksi vähän. Harmi!

Tätä tuolia ei voi antiiksi luokitella, ei edes huomisen antiikiksi, mutta siinä on aivan uskomattoman ihanat säätönupikat. Kuvissa näkyvät todella huonosti, mutta niiden ansiosta ostin tän tuolin. Erittäin kulahtanut kangas pehmusteineen lähtee pois ja puuosat saavat maalipinnan, tietysti mustan...

Ruokapöydän tuolit vihdoin valmiit

Luulin jo että tuolien tuunaus olisi ikuisuusprojekti, mutta onneksi vihdoin sain otettua itseäni niskasta kiinni ja viimeistelin tuolit. Kuinka vaikeaa voi olla se viimeinen hienosäätö, selkänojien ruuvaaminen kiinni ja maalisutien ja hiekkapapereiden vieminen takaisin varastoon odottamaan seuraavaa projektia? Aika usein ne viimeistelyt joiden pitäisi olla se helppo juttu, osoittautuvat projektin hankalimmaksi ja hitaimmaksi osioksi. Enpä tiedä olisiko tästä vedettävissä johtopäätös, että mieluisasta puuhastelusta on jotenkin vaikea luopua. Vaikka haluaisikin ko. asian jo valmistuvan, ei halua lopettaa sitä tekemistä. Itselläni ainakin näin on joka kerta, vaikka seuraava askare on jo odottamassa.

Vaikka vastustan täydellisesti ajatusta muodin mukaan vaihtuvista huonekaluista ja tyylistä, jouduin rakennusaikana tinkimään periaatteistani. Talo oli jo niin valmis että pääsimme muuttamaan sisään, mutta ruokapöydän puuttuminen aiheutti melkoisen ongelman. Ei kerta kaikkiaan ollut enää rahaa saati aikaa tai energiaa keksiä ruokapöytää joka palvelisi tästä ikuisuuteen. Päädyin ostamaan halvan tarjousruokailuryhmän, vaikka en alun perinkään pitänyt siitä lainkaan. Erityisesti tuolit ovat aina olleet minulle vastenmieliset.

No nyt on sitten kunnon tuolit vanhan lastulevypöydän ympärillä ja heti näyttää paremmalta, kotoiselta. Edelliset tuolit eivät suinkaan ole päätymässä kaatopaikalle vaan tarkoitus olisi löytää niille koti, jossa niiden tyyliä paremmin arvostetaan.

vanhat tuolit, vanha pöytä

uudet tuolit, vanha pöytä

Rakkaita esineitä

Koko lapsuuden kotini seinällä on ollut mainosjulisteesta tehty taulu. Äitini sai sen 70-luvun alussa lahjaksi. Siinä mainostetaan venäläistä taidenäyttelyä. Olen aina pitänyt siitä valtavasti, eikä se missään vaiheessa ole kyllästyttänyt tai näyttänyt vanhanaikaiselta. Nuoremman siskoni kanssa olemme sitä molemmat yrittäneet saada omaksemme ja kilpailu siitä, kumpi sen lopulta saa, on käynyt kiivaana. Vaikka julisteella ei varmasti sen kummempaa taiteellista arvoa ole, on sen tunnearvo molemmille suuri.
Kun siskoni valmistui yliopistosta ja pohdiskelin valmistujaislahjaa, sain ajatuksen. Otatin himoitsemastamme julisteesta kopion ja tein siitä taulun. Ihmettelen etten ollut sitä aikaisemmin tajun nut tehdä. Tein sitten itselleni myös samanlaisen taulun. Ongelma ratkesi. Kaikki saivat julisteensa.

Toinen tärkeä esine on käkikello, jota metsästin vuoden päivät, huutonetistä ja kirppareilta. Lopulta kun löysin sellaisen se oli kertaheitolla juuri oikeanlainen, oikean kokoinen ja oikean hintainen. Se oli muovipussissa palasina. Koristeosat olivat irti, käki oli irti ja se näytti muutenkin kuin jyrän alle jääneeltä. Kotiin päästyäni, ei kun liimaa, vasara ja nauloja esille ja upea käkikello palasi taas siihen loistoonsa jossa se on joskus ollut. Tästä esineestä en ikinä luovu!

käkikello

käkikello



Turhaa krääsää

Taas jäi kirpputorikierrokselta käteen jotain sanoinkuvaamattoman kaunista. Sanotaan että kauneus on katsojan silmässä. Se mikä toiselle on turhaa krääsää, on toiselle aarre. Joskus, tai jos totta puhutaan, aika usein joudun selittelemään miehelle tekemiäni hankintoja. Hän ei ymmärrä näkemääni kauneutta vanhassa puulootassa, jossa useat eriväriset maalikerrokset ovat niin hilseilleet, että laatikko on muuttunut puna-turkoosikirjavaksi. Mutta minusta siinä on jotain niin kaunista, että voin vain lumoutuneena tuijottaa sitä. Vielä vaikeampaa oli selittää miksi ostin herätyskellon joka ei ole toiminut todennäköisesti pitkiin aikoihin. Se vaan on niin kaunis, että sitä voi katsella muutenkin kuin ajantarkistusmielessä. Ostetaanhan sitä muutakin vain ulkonäön takia. Toinen ostaa posliinikissan toinen rikkinäisen herätyskellon, mutta yhtä kaikki, koristeitahan ne ovat. Vailla muuta funktiota kuin näyttää kauniilta.

Shape of things

Mä olen aivan varma että tavaroilla on sielu. Huonekalujen ja esineiden historia jää niihin kuin tuoksu. Niistä vaistoaa minkälaisista oloista ne ovat tulleet. Monista vanhoista huonekaluista näkee heti että ne ovat olleet omistajalleen tärkeitä ja arvostettuja. Olemme eläneet vasta vähän aikaa Ikea-aikakautta, jossa huonekalut vaihtuvat vuodenajan ja mielialan mukaan. Ei kukaan oletakaan Ikeasta ostetun tv-tason jäävän perinnöksi lapsille tai jopa lastenlapsille. Mutta esine joka on kestänyt vuosikymmeniä, kestää todennäköisesti vielä tulevatkin vuosikymmenet jos sitä ei kohdella kaltoin.

50-luvulla valmistettu tuoli, sänky tai kirjahylly, joka on 60 vuotta kestänyt ja palvellut pyyteettä omistajaansa, jää jostain syystä kodittomaksi. Päätyy kierrätyskeskukseen tai kirpputorille pölyttymään. Itse haluaisin ostaa itselleni kaikki ne onnettomat ja tarjota kodin, jossa ne päätyvät taas rakastetuiksi. Hain pitkään Ilmari Tapiovaaran Aslak-tuoleja keittiön tuoleiksi. Jouduin kuitenkin luopumaan tästä haaveesta, koska niitä ei kerta kaikkiaan ollut saatavana siihen hintaan, mikä sopii minun kukkarolleni. Kun löysin Pirkan Kirpputorikeskuksesta Kangasalta neljä puista 50-luvun keittiöntuolia, näin heti että ne olivat minun.

50-luvun puutuoli

Tämän näköisiä ne olivat saapuessaan uuteen kotiinsa. Istuinosa oli verhoiltu sini-vihertävällä kankaalla, joka oli jo parhaat päivänsä nähnyt. Erityisesti reunoilta kangas oli pahoin kulunut. Lakkauskin oli alkanut hilseillä,  Mutta sehän on vain pintaa, kuin meikki joka pestään pois ja meikataan uudestaan. Vaikka tuolien puinen pinta oli kaunis, ei se oikein istunut meille. Vaikka en erityisesti pidä tuunauksesta jossa alkuperäisen valmistusaikakauden tunnusmerkit peitetään maalaamalle tavara tämän hetken "muodin" mukaiseksi, tein sen silti. Kun tuolit oli riisuttu haurastuneista istuinkankaista ja rapistuneesta lakastaan, maalasin ne mustiksi, se kun sattuu olemaan lempivärini.

Tuoleja oli neljä kappaletta. Tarvitsin kuitenkin minimissään kuusi tuolia keittiön pöydän ympärille. Ihan samanlaisia ei tuntunut löytyvän, joten ostin lähes samanlaisia tuoleja SPR:n Kontista. Siellä oli kaksi tuolia joten kokonaismäärä oli riittävä. Ensimmäisessä kuvassa on kaksi erilaista tuolia. Kuva vääristää sen verran että todellisuudessa tuolit ovat saman korkuiset. Selkänojat ovat hieman erikokoiset ja malliset. Samaten istuinosat joista toinen on kaarevampi, toisen ollessa lähes tasainen.